Valonkantaja...

Oltiin viikonloppu reissussa itä-virolaisessa lastenkodissa. Reissuihin menee laivamatkojen lisäksi autossa istumiseen molempiin suuntiin yht. 10 h. Mulla oli mukana villaa, huovutusneuloja ja rautalankaa. Muutaman hiiren sain autossa tehtyä fb-harrastajissa linkitetyn vinkin innostamana, joskin, että silmät, nenä + suu ja tehostevärjäykset puuttuvat vielä. Tuossapa yksi noista hiiristä. Mittatikku kourassa siitä tuli tuollainen valonkantaja.

Nahkaeläin tulkitsi hiiren tuliaisiksi. Otus ei tokikaan ollut reissussa mukana, joten osoitti mieltään kotiin palattuamme. Puoli tuntia kotona oltuamme katti oli ehtinyt repimään suurella riemulla olohuoneen verhoja siivuiksi, lorauttanut mielenosoituksellisesti pesuhuoneen lattialla olevan pyykkipussin päälle ja kiusannut hermoraivon partaalle saakka yhtä karvaista nelijalkaista. Olin komentanut otusta tuhat kertaa, enkä enää reagoinut, kun se rellesti ompeluhuoneessa. Olis pitänyt reagoida.

 Valonkantajaa oli vähän makusteltu. Se makasi todella raadollisen ja kuolleen näköisenä ompeluhuoneen pöydällä, melkein samassa kohtaa kuin mihin olin sen jättänyt, mutta ei IHAN samassa kunnossa.

 

 Pala sieltä, pala täältä...

 

Naurettavinta oli, että myös valonkantajan tikusta oli nuoleskeltu rikkipää pois. 

Syyllinen näytti kovin viattomalta. Niinhän se aina näyttää... No, onneksi kyseessä on villa, joka materiaalina on niin kiitollinen, että repimisen jälkeenkin on huovutettavissa ennalleen. 

Kunhan saan valonkantajan korjattua ja sekä sille että sen perheenjäsenille silmät ja suut tehtyä, esittelen ne sitten paremmin uudelleen. Ilman nahkaeläimen apua.

Hiirenloukussa

Jean-Paul ja Mathilde olivat tehneet ahkerasti töitä omassa pienessä hiirenloukussaan kaukana kylmässä Pohjolassa saadakseen kotiluukustaan kotoisan ja sievän. Mathilden hoitaessa Adelisea oli Jean-Paul tehnyt paljon löytöretkiä lähitalojen vinteille, ullakoille, kellareihin ja varastoihin ja oli kantanut retkiltään monenlaista tarpeistoa pienen perheen kodinrakennukseen.

Jean-Paul ja Mathilde päättivät keskittyä ensimmäisenä perheen uuteen olohuoneeseen. Seinät he tapetoivat talojen vinteiltä ja varastoista löytämillään tykötarpeilla - korteilla, kirjojen sivuilla, vanhoilla kirjeillä, valokuvilla ja piirroksilla. Erityisesti heidän mieltään lämmitti löytämänsä laulukirjan sivu, jossa oli nuorten raittiuslaulun sanat. He löysivät myös lehtiuutisen, jossa kerrottiin juuri voimaan astuneesta kieltolaista. Uutisen yläreuna oli revennyt, joten päivänmäärää ei löytynyt, mutta Jean-Paul ja Mathilde olivat varmoja, ettei lehti ollut kovinkaan vanha. Nämä kaksi löydöstä yhdessä tekivät Jean-Paulin ja Mathilden hyvin iloisiksi - he olivat vihdoin löytäneet maan, jonka kansa oli täysin alkoholitonta. Ranskassa asuessaan he olivat nähneet aivan riittävästi viinin lipittäjiä, joten oli ihanaa löytää kotimaa, jonka kansa oli täysin raitista ja rehtiä.

Lääkepullosta ja tulitikkuaskista Jean-Paul nikkaroi perheelle hyllyn, jonka tasoksi hän naulasi viivottimen. Mathilde oli hyllystä riemuissaan, ja asetteli hyllylle heti vintiltä löytämänsä pienen kukkataulun ja ruukun, johon Jean-Pauli löytöretkeltä tuodut kukat sopivat. Kukkaset tekivät Mathilden olon heti kotoisaksi, ja sai hänet miettimään mielessään tulevaa keittiötään - pullantuoksua, notkuvia astiahyllyjä ja rätisevää tulta uunin pesässä.

Olohuoneensa nurkkaan Jean-Paul oli kinnittänyt haarukan, joka pääsi toimittamaan naulakon virkaa. Pienelle Adeliselle he tekivät sängyn leivosvuokasta ja lähitalosta löytämästään parittomasta sormikkaasta. Sormikkaan kärki oli juuri sopiva makuupussi pienelle hiirivauvalle.

Päivät kuluivat työn touhussa uudessa kotimaassa. Jean-Paul istahti jakkaran virkaa toimittavan purkin päälle, katseli Adelisen unta valvovaa kaunista vaimoaan ja hörppäsi kahviaan hymyillen. Elämä oli niin pientä, sievää ja onnellista. Kahvi oli kuumaa, vaimo huolehtivainen, pieni tytär kasvoi päivittäin ja koti valmistui hiljalleen. Mitä muuta hiiri voisi elämältään toivoa?

Jean-Paul siemaisi kahvikuppinsa tyhjäksi ja nousi ponnekkaasti ylös jakkaraltaan. Hän antoi suukon Mathildelle, kiskaisi saappaat jalkaansa ja marssi ulos. Helmikuun keli oli suojainen ja loskainen, ja Jean-Paul oli onnellinen karvavuorisista kumisaappaistaan. Hän katseli ympärilleen, haisteli hiirennenällään etsien sopivia vainuja ja suuntasi sitten kulkunsa päättäväisesti kohti naapuritalon varastoa. Hänellä oli vahva tunne siitä, että tänään hän tekisi onnistuneita löytöjä.

 - - - -

Muutama tunti myöhemmin:

Etsintäretki kannatti, sillä Jean-Paul onnistui löytämään reissullaan kahdet tekohampaat, joista hiiripariskunta tuunasi itselleen sohvatuolit. Jean-Paul pyöritteli sisään myös pilttipurkin korkin, josta Mathilde teki heille soman pienen sohvapöydän. 

Pyykkipojasta syntyi seinälle hylly, jonne Mathilde asetteli tarkasti Ranskasta mukaansa ottamansa rakkaimmat kirjansa.

Parinkunta päätyi lyhentämään aiemmin tekemäänsä hyllyä, jolloin he saivat samalla sivupöydän. Naapuritalojen vinttejä penkoessaan Jean-Paul onnistui löytämään myös kirjavan kukon, jonka Mathilde asetteli kukkamaljakon ja taulun viereen hyllylle.

Onnistuneen päivän kunniaksi Jean-Paul kattoi vaimolleen omenalohkoja ja coca-colaa. Mathilde istahti uuteen sohvatuoliin ja alkoi lukea lempikirjaansa, hiirten sisustusopasta. Jean-Paul keitti itselleen kupin kuumaa kahvia ja totesi onnistuneen päivän olevan pulkassa.

af Souriciéren koti

Saanen esitellä uudet ystäväni, Jean Paul, Mathilde ja Adelisa af Souriciére. Jean Paul ja Mathilde af Souriciére ovat aatelinen hiiripariskunta, jotka ovat asuneet elämänsä Ranskan yläluokan viinitiloilla. Siellä he elivät hienostohiiripiireissä seurapiirielämää, puhuivat fiksuja, maistelivat herrasväen juustoja ja viinejä ja tanssivat päivin öin. 

Jossakin kohtaa seurapiirihiiribileet alkoivat puuduttaa heitä, ja pariskunta pohti usein iltaisin nukkumaan mennessään, olisiko elämällä heille muutakin tarjottavaa kuin hienot juustot, viinit ja yltäkylläinen herrasväen elämä. Mathildea huolestutti heidän kohta syntyvän esikoisensa tulevaisuus - aatelishiirien tapaan palvelijat kasvattivat lapset, kun Mathilde sen sijaan halusi ehdottomasti kasvattaa lapsensa itse, yhdessä Jean Paulin kanssa. Jean Paul taas kaipasi mahdollisuutta rakentaa perheelleen kodin omin hartiavoimin, vaan näissä aatelispiireissä se ei olisi mahdollista eikä soveliasta. Sitä paitsi viinitilalla heillä oli jo kaikkea, mitä he tarvitsivat. Hienompaa herraskartanoa saisi etsiä. Hieno kartano, yltäkylläinen elämä, hienostopiirit ja notkuvat viini- ja juustotarjoilut eivät kuitenkaan tehneet Mathildea ja Jean Paulia onnelliseksi.

Eräänä päivänä saavuttuaan kotiin herrashiirien shakki-illasta huudahti Jean Paul heti oven avattuaan Mathildelle: "Lähdetään. Lähdetään pois täältä. Käännetään uusi sivu elämässä ja aloitetaan alusta jossain muualla." Vielä samana iltana he pakkasivat matkalaukkunsa ottaen mukaansa vain tärkeimmät tavaransa. Pimeän turvin he hiipivät ulos viinitilan porteista, hyppäsivät ohi ajavien hevosrattaiden kyytiin ja jättivät lopullisesti taakseen herraskartanonsa, hienostoystävänsä ja aateliselämänsä. Pari kuukautta myöhemmin takana oli loputtomasti kilometrejä, kymmeniä junien ja bussien penkkien alla huonosti nukuttuja öitä, väsymystä, kurnivia vatsoja ja siltikin - innostusta, jännitystä ja onnea tulevasta. Kaiken keskellä syntyi pariskunnalle myös tytär, pienen pieni Adelise.

Ja sitten, eräänä kylmänä pakkasyönä saapui pariskunta paikkaan, joka huokui sitä, mitä he olivat koko elämänsä etsineet: kodin tuntua. Tänne he jäisivät, tänne he perustaisivat oman kotinsa. Tästä tulisi af Souriciéren koti. Sellainen koti, jonka ei tarvitsisi pröystäillä merkityksettömillä esineillä ja arvotavaroilla. Täällä he perustaisivat ympärilleen suuren hiiriperheen ja eläisivät onnellisina tavallista, onnellista arkea.

Uusi kulttuuri oli af Souriciéreille ennalta täysin vieras, mutta heitä kiinnosti suunnattomasti uuden kotimaansa kieli, nimet ja talonpoikaishistoria. Sekä Jean Paul että Mathilde olivat molemmat olleet aina kiinnostuneita antiikista ja menneen ajan esineistöstä, ja niinpä he päättivät sisustaa kotinsa talonpoikaishenkisesti uuden kulttuurinsa historiaa kunnioittaen. Ensimmäisinä iltoina Jean Paul tekikin heidän kotiinsa jo onnistuneita löytöjä lähitalojen vinteiltä, ullakoilta ja ulkorakennuksista. Uudesta kulttuurista hurmaantuineina Jean Paul ja Mathilde alkoivat myös kutsua toisiaan uusilla hellittelynimillä. Mathilde kutsui Jean Paulia Pauliksi, Jean Paul taas käytti Mathildasta Hilda -nimeä. Pienen Adelisen kutsumanimeksi vakiintui hiljalleen Liisa.

Ja siinä he olivat, uuden elämänsä kynnyksellä. He seisoivat uuden asumuksensa edessä, hymyilivät hiljaa toisilleen ja silittivät nukkuvan Adelisen päätä. Kaikki olisi heille mahdollista. Elämänmittainen matka oli vasta alussa.

Tästä sitten lähti liikkeelle se miljoonas miniprojekti, af Souriciéren ( = ranskaksi hiirenloukku) koti.