af Souriciéren koti

Saanen esitellä uudet ystäväni, Jean Paul, Mathilde ja Adelisa af Souriciére. Jean Paul ja Mathilde af Souriciére ovat aatelinen hiiripariskunta, jotka ovat asuneet elämänsä Ranskan yläluokan viinitiloilla. Siellä he elivät hienostohiiripiireissä seurapiirielämää, puhuivat fiksuja, maistelivat herrasväen juustoja ja viinejä ja tanssivat päivin öin. 

Jossakin kohtaa seurapiirihiiribileet alkoivat puuduttaa heitä, ja pariskunta pohti usein iltaisin nukkumaan mennessään, olisiko elämällä heille muutakin tarjottavaa kuin hienot juustot, viinit ja yltäkylläinen herrasväen elämä. Mathildea huolestutti heidän kohta syntyvän esikoisensa tulevaisuus - aatelishiirien tapaan palvelijat kasvattivat lapset, kun Mathilde sen sijaan halusi ehdottomasti kasvattaa lapsensa itse, yhdessä Jean Paulin kanssa. Jean Paul taas kaipasi mahdollisuutta rakentaa perheelleen kodin omin hartiavoimin, vaan näissä aatelispiireissä se ei olisi mahdollista eikä soveliasta. Sitä paitsi viinitilalla heillä oli jo kaikkea, mitä he tarvitsivat. Hienompaa herraskartanoa saisi etsiä. Hieno kartano, yltäkylläinen elämä, hienostopiirit ja notkuvat viini- ja juustotarjoilut eivät kuitenkaan tehneet Mathildea ja Jean Paulia onnelliseksi.

Eräänä päivänä saavuttuaan kotiin herrashiirien shakki-illasta huudahti Jean Paul heti oven avattuaan Mathildelle: "Lähdetään. Lähdetään pois täältä. Käännetään uusi sivu elämässä ja aloitetaan alusta jossain muualla." Vielä samana iltana he pakkasivat matkalaukkunsa ottaen mukaansa vain tärkeimmät tavaransa. Pimeän turvin he hiipivät ulos viinitilan porteista, hyppäsivät ohi ajavien hevosrattaiden kyytiin ja jättivät lopullisesti taakseen herraskartanonsa, hienostoystävänsä ja aateliselämänsä. Pari kuukautta myöhemmin takana oli loputtomasti kilometrejä, kymmeniä junien ja bussien penkkien alla huonosti nukuttuja öitä, väsymystä, kurnivia vatsoja ja siltikin - innostusta, jännitystä ja onnea tulevasta. Kaiken keskellä syntyi pariskunnalle myös tytär, pienen pieni Adelise.

Ja sitten, eräänä kylmänä pakkasyönä saapui pariskunta paikkaan, joka huokui sitä, mitä he olivat koko elämänsä etsineet: kodin tuntua. Tänne he jäisivät, tänne he perustaisivat oman kotinsa. Tästä tulisi af Souriciéren koti. Sellainen koti, jonka ei tarvitsisi pröystäillä merkityksettömillä esineillä ja arvotavaroilla. Täällä he perustaisivat ympärilleen suuren hiiriperheen ja eläisivät onnellisina tavallista, onnellista arkea.

Uusi kulttuuri oli af Souriciéreille ennalta täysin vieras, mutta heitä kiinnosti suunnattomasti uuden kotimaansa kieli, nimet ja talonpoikaishistoria. Sekä Jean Paul että Mathilde olivat molemmat olleet aina kiinnostuneita antiikista ja menneen ajan esineistöstä, ja niinpä he päättivät sisustaa kotinsa talonpoikaishenkisesti uuden kulttuurinsa historiaa kunnioittaen. Ensimmäisinä iltoina Jean Paul tekikin heidän kotiinsa jo onnistuneita löytöjä lähitalojen vinteiltä, ullakoilta ja ulkorakennuksista. Uudesta kulttuurista hurmaantuineina Jean Paul ja Mathilde alkoivat myös kutsua toisiaan uusilla hellittelynimillä. Mathilde kutsui Jean Paulia Pauliksi, Jean Paul taas käytti Mathildasta Hilda -nimeä. Pienen Adelisen kutsumanimeksi vakiintui hiljalleen Liisa.

Ja siinä he olivat, uuden elämänsä kynnyksellä. He seisoivat uuden asumuksensa edessä, hymyilivät hiljaa toisilleen ja silittivät nukkuvan Adelisen päätä. Kaikki olisi heille mahdollista. Elämänmittainen matka oli vasta alussa.

Tästä sitten lähti liikkeelle se miljoonas miniprojekti, af Souriciéren ( = ranskaksi hiirenloukku) koti.