torstai 6. helmikuuta 2014

af Souriciéren koti

Saanen esitellä uudet ystäväni, Jean Paul, Mathilde ja Adelisa af Souriciére. Jean Paul ja Mathilde af Souriciére ovat aatelinen hiiripariskunta, jotka ovat asuneet elämänsä Ranskan yläluokan viinitiloilla. Siellä he elivät hienostohiiripiireissä seurapiirielämää, puhuivat fiksuja, maistelivat herrasväen juustoja ja viinejä ja tanssivat päivin öin. 


Jossakin kohtaa seurapiirihiiribileet alkoivat puuduttaa heitä, ja pariskunta pohti usein iltaisin nukkumaan mennessään, olisiko elämällä heille muutakin tarjottavaa kuin hienot juustot, viinit ja yltäkylläinen herrasväen elämä. Mathildea huolestutti heidän kohta syntyvän esikoisensa tulevaisuus - aatelishiirien tapaan palvelijat kasvattivat lapset, kun Mathilde sen sijaan halusi ehdottomasti kasvattaa lapsensa itse, yhdessä Jean Paulin kanssa. Jean Paul taas kaipasi mahdollisuutta rakentaa perheelleen kodin omin hartiavoimin, vaan näissä aatelispiireissä se ei olisi mahdollista eikä soveliasta. Sitä paitsi viinitilalla heillä oli jo kaikkea, mitä he tarvitsivat. Hienompaa herraskartanoa saisi etsiä. Hieno kartano, yltäkylläinen elämä, hienostopiirit ja notkuvat viini- ja juustotarjoilut eivät kuitenkaan tehneet Mathildea ja Jean Paulia onnelliseksi.


Eräänä päivänä saavuttuaan kotiin herrashiirien shakki-illasta huudahti Jean Paul heti oven avattuaan Mathildelle: "Lähdetään. Lähdetään pois täältä. Käännetään uusi sivu elämässä ja aloitetaan alusta jossain muualla." Vielä samana iltana he pakkasivat matkalaukkunsa ottaen mukaansa vain tärkeimmät tavaransa. Pimeän turvin he hiipivät ulos viinitilan porteista, hyppäsivät ohi ajavien hevosrattaiden kyytiin ja jättivät lopullisesti taakseen herraskartanonsa, hienostoystävänsä ja aateliselämänsä. Pari kuukautta myöhemmin takana oli loputtomasti kilometrejä, kymmeniä junien ja bussien penkkien alla huonosti nukuttuja öitä, väsymystä, kurnivia vatsoja ja siltikin - innostusta, jännitystä ja onnea tulevasta. Kaiken keskellä syntyi pariskunnalle myös tytär, pienen pieni Adelise.


Ja sitten, eräänä kylmänä pakkasyönä saapui pariskunta paikkaan, joka huokui sitä, mitä he olivat koko elämänsä etsineet: kodin tuntua. Tänne he jäisivät, tänne he perustaisivat oman kotinsa. Tästä tulisi af Souriciéren koti. Sellainen koti, jonka ei tarvitsisi pröystäillä merkityksettömillä esineillä ja arvotavaroilla. Täällä he perustaisivat ympärilleen suuren hiiriperheen ja eläisivät onnellisina tavallista, onnellista arkea.




Uusi kulttuuri oli af Souriciéreille ennalta täysin vieras, mutta heitä kiinnosti suunnattomasti uuden kotimaansa kieli, nimet ja talonpoikaishistoria. Sekä Jean Paul että Mathilde olivat molemmat olleet aina kiinnostuneita antiikista ja menneen ajan esineistöstä, ja niinpä he päättivät sisustaa kotinsa talonpoikaishenkisesti uuden kulttuurinsa historiaa kunnioittaen. Ensimmäisinä iltoina Jean Paul tekikin heidän kotiinsa jo onnistuneita löytöjä lähitalojen vinteiltä, ullakoilta ja ulkorakennuksista. Uudesta kulttuurista hurmaantuineina Jean Paul ja Mathilde alkoivat myös kutsua toisiaan uusilla hellittelynimillä. Mathilde kutsui Jean Paulia Pauliksi, Jean Paul taas käytti Mathildasta Hilda -nimeä. Pienen Adelisen kutsumanimeksi vakiintui hiljalleen Liisa.




Ja siinä he olivat, uuden elämänsä kynnyksellä. He seisoivat uuden asumuksensa edessä, hymyilivät hiljaa toisilleen ja silittivät nukkuvan Adelisen päätä. Kaikki olisi heille mahdollista. Elämänmittainen matka oli vasta alussa.


Tästä sitten lähti liikkeelle se miljoonas miniprojekti, af Souriciéren ( = ranskaksi hiirenloukku) koti.

18 kommenttia:

  1. Miten sä keksit noita tarinoita? Ihanaiset hiirulaiset ja nahkapäätäkin hiirulaiset kiinnostavat:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun yksi haaveammatti oli nuorena lasten- ja nuortenkirjailija, mutta aikuiseksi päästyäni kaikki tekstillinen kyky tyrehtyi. Jos mä tässä vähän uudelleen lämmittäisin noita kirjallisia soluja. :)

      Poista
  2. Ihastuttava tarina ja miten mainiot nuo hahmot! Nahkamies on niin kiinnostunut:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika näyttää, onko nahkamies sopivan vai liian kiinnostunut. Yöksi jouduin ainakin hiiret piilottamaan. Pelkäsin, että aamulla on jäljellä vain hiirten luurangot.

      Poista
  3. Ihana tarina. Jään odottamaan jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos MarEve, eiköhän tällekin jatkoa tule. Noita projekteja vaan tuuppaa tulemaan uusia kuin sieniä sateella. :)

      Poista
  4. Oi kuinka suloinen pikku perhe ♥ Toivottavasti tuo hirviö ei kiinnostu liikaa ja tuhoa koko idylliä =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa toivon minä. Hirviö on kyllä äärimmäisen kiinnostunut, ja tähän otukseen ei mitkään kissakarkotteetkaan toimi (nimimerkillä kokeiltu on). Täytys varmaan säilyttää hiiriperhettä jossain lukitussa arkussa. ;)

      Poista
  5. Minä luin aivan hurmioituneena tarinaa ja ihastelin suloista hiirulaisperhettä....ja sitten tuli viimeinen kuva....mä REPESIN ihan täysin :D

    Oleks muuten ajatellut ollenkaan kuinka ihania satukirjoja näistä sun "henkilöistä" tarinoineen ja kuvineen saisi?? Seuraavaksi projektiksi...?

    Liikukkos muuten kuinka Tampesterissa, mä voisin nimittäin kotiuttaa Iitan ja Tiltun tänne uuteen kotiin odottelemaan "huvila"kauden alkua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin muuten kertoa, että viimeinen kuva ei edes ollut lavastettu. Alvinia ei tartte kutsua paikalle, vaan tulee ihan pyytämättäkin aina sinne, missä tapahtuu. :D

      Mä laitan tän kirja-asian tuonne lukemattomien projektien listalle. Onhan sitä kaikenlaista käynyt mielessä, mutta en ole vielä päässyt ajatusta pidemmälle.

      Jaa sää meinaat, että molemmat lähtee mukaan? Ovat onnellisia, jos pääsevät matkaan yhdessä eivätkä joudu erotetuiksi. Ovat tämän pitkän elämänsä (joko kaks viikkoa tulis täyteen) eläneet yhdessä, eivätkä kestäisi ajatusta elää erillään. ;D Mä olen suhun yhteydessä kun suunnitellaan reissua Tampereelle päin. Pistän sähköpostia.

      Poista
    2. No eihän heitä VOI erottaa!! Ja nyt kun ne tyttäjen lelut on teillä tietymättömillä, niin täytyy täällä jotain muutakin olla kuin rakennuspalikat. Toivottavasti ei tule huutoa kun melkein tiedän jo, että isot tytöt omii nuo ja pienin saa raivarin ;)
      Onneksi toinen niistä pupuista sentään on täällä, toisenhan Solla omi silloin vuosi sitten jouluna heti itselleen :)

      Juu, meilaile! Nyt mä olen kotona vielä 18. pvään asti, sit (toivottavasti) taas töihin.
      Laita sit meiliin mitä neitokaiset maksaa niin tiedän varata käteistä.
      Tai voit laittaa vaikka heti tilinumerosi niin saat maksun samantien!

      Poista
    3. Olen siis yhteydessä vielä tänään. :)

      Poista
  6. Ihanan näköistä hiirenloukkua ja vaarallisen näköinen kurkkija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei tosiaan mikään hiiriperheen paras ystävä tuo Alvin, mutta on toistaiseksi käyttäytynyt siivosti, mitä nyt vähän täytyi äitihiirtä läpsiä tassulla päähän.

      Poista
  7. Mä en kestä! :) Erityisen draamattinen on tuo loppu, kun nahkakissa on naama pitkällä jo evästä hakemassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu jättää arvailujen varaan, että jatkuuko tarina koskaan, vai söikö nahkamies hiiret suihinsa alkukertomuksen päätteeksi. "Elämänmittainen matka oli vasta alussa" - ja sitten mumskis mumskis, siihen loppui hiirten elämänmittainen matka. ;)

      Poista
  8. Kyllä on niin hellyyttävä hiiriperhe....

    VastaaPoista